Sekametelisoppaa, olkaa hyvä

Heräsin ihan ittekseen tossa kymmenen jälkeen ja jäin tapani mukaan sänkyyn hengailemaan. Tämä aamu oli suorastaan loistava! Sai vaan olla öllöttää ja oli ihanaa tiedostaa että eessä on viikonloppu ja pääsee pitkästä aikaa pois näiden samojen seinien sisältä vähän hermolomalle. Luin Sanaa ja kuuntelin ylistysmusiikkia ja ihmettelin kuinka ihana olo voikaan olla.

Syynä tähän mun ällöttävän ihanaan olo on jälleen - yllätys yllätys- siinä vanhassa viisaassa kirjassa. Jaan sen teidän kanssa.

"Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema voitto." Fil. 1:21

Kolahti niin kovaa ja korkealta.

Mä oon miettinyt paljon sitä, että hehkutanko täällä blogissa liikaa Jeesuksesta, mutta sitten kun oon koittanut rajottaa niin eihän siitä oo mitään tullut. Sitä on vaan niin Jeesuksen hullu ja onnellinen siitä miten ihana hän on, että ei voi olla hiljaa, ainakaan sillon kun kirjottaa omia kuulumisia. Usko on kuitenkin niin suuri osa omaa elämää, onhan se kaiken perusta, joten ei tiedä miten ja mistä kirjottas, jos siitä pitäis olla hiljaa.

Kuuntelen Kaemoa ja Katajaista kansaa vuorotellen aika isolla (anteeksi naapurit), nää on vaan niin hyviä! "Tämä on se totuus joka vapauttaaaaa. Jumalan Poika synnin kahleet murtaaaa! Sydämmeen hän kestävän rauhan antaa. Ei ole elämälle toista perustaa...... Ainoastaan Jeesus vain pelastaa!"

Katajaisen kansan musiikkia ja haastattelu

Kaemo - Tämä on se totuus

Sitten lisää näitä mun loistavia pohdintoja.. Muistan elävästi sen kuinka mun ainoa "uskova" ystävä 6 vuotta sitten kyseli mua mukaan seurakuntaan. En muista kunnolla mitä sillon ajattelin tai motiivejani olla menemättä, mutta tiedän että mua jännitti tosi paljon. Aattelin myös että seurakunnassa ihmiset on jotenkin tosi hurskaita, ylpeitä ja mä taas oon ihan eri planeelta. Luulin että seurakunnassa pitää olla "kunnolla" eli istua selkä suorassa ja naama vakavana, ilman tunteita. 

Oon ite kyselly jokaista ystävääni kerran mukaan seurakuntaan, koska haluaisin hirveesti että ihmisiltä poistuis turhat pelot siitä ettei seurakuntaan voisi tulla tai että siellä aivopestäis ihmisiä. Oon tullut siihen tulokseen, että mun kavereista 80 % ei ole tulossa käymään mun toisessa kodissa eli seurakunnassa, vaikka kuinka haluaisin ja jonka ymmärrän hyvin mm. omien kokemuksien pohjalta. Mun mielestä seurakunta vaan on yksinkertaisesti niin mahtava paikka, täynnä ihania rakastavia ihmisiä ja ennen kaikkea Jumalan läsnäoloa, joten haluaisin jokaisen kokevan sen, varsinkin kun sitä samaa kokemusta ei välttämättä saa perus jumalanpalveluksesta valtion kirkosta, missä jokainen on käynyt. Mutta sitten mietin että miten saisin sukulaisilta ja ystäviltä karkotettua ennakkoluuloja että voisin jakaa tämän ihanan osa-alueen elämästäni edes yhtenä iltana menemällä yhdessä kattomaan millasta siellä on.. Tulin siihen tulokseen, että mun pitää vaan olla kärsivällinen ja kunnioittaa sitä jos kukaan ei halua tulla ja samalla olla käytettävissä jos joku innostuukin joku päivä tulemaan, vaikka vaan mun mieliksi ;)

Mä vaan voin ite sanoa sen, että mä oon harmitellu sitä kun ei oo aikasemmin tullu käytyä seurakunnassa muualla ku evl:ssa. Oikeastaan juuri evl. on antanut mulle tietyn kuvan uskovista, kun oon käyny välillä aika tiheään istumassa sunnuntain palveluksessa. Koko meininki on tuntunut niin kylmältä ja kuolleelta, että ihan on alkanut nukuttamaan. Mutta suurin miinus on ollut se etten ole uskaltanut olla Jumalan edessä omien tunteitteni kanssa, vaikka olisin halunnut. Syynä lienee se, että kukaan muukaan ei näytä tunteitaan joten eipä siinä oo uskaltanu ruveta vollottamaan, puhumattakaan ylistyksestä kädet kohotettuina Jumalan puoleen! Oon siis käyny evl. aika paljon ja ortodoksisessa kirkossa ja viettäny mm. yhtenä kesänä reilun kuukauden kesätöissä luostarissa. Oon todella ettiny Jumalaa ja Hänen läsnäoloaan eri kirkoista, eikä olisi tullut mieleenkään pyytää kavereita innokkaasti evl. tai ortodoksiseen kirkkoon, koska sieltä ei saanut itsekään sitä mitä haki, niin ei halunnu kavereillakaan suositella. Tämä on siis vain mun kokemus, jokainen löytää sen oman paikkansa sieltä, minne Jumala hänet johtaa. En edellenkään kuuluu mihinkään kirkkoon ja on ihanaa kun on vapaus valita ja se että jos käyn eri seurakuntien tilaisuuksissa ei sido mua mihinkään, vaan ainoa mikä mua sitoo on muihin ja paikkoihin jossa vietän aikaan on Jeesus. Siihen omaan hengelliseen kotiin kerkeää kyllä virallisesti liittyä sitten kun sen kokee varmasti oikeaksi.

Kaikki mun pelot ja ennakkoluulot on varissu tässä vuoden aikana, mitä oon seurakunnassa kulkenu. Mutta koskaan en unohda sitä ekaa kertaa ku astuin vapiksen ovista sisään.. Mua pelotti ihan kauheen paljon, olin yksin ja varmaan ensimmäisen kuukauden olin tosi epäluulonen, mutta pikkuhiljaa rupesin ymmärtämään, että se on vaan ollut muiden / median mulle antamaan väärää kuvaa uskovaista ja uskosta ja että se paikka, seurakunta olikin parempaa kun mikään mitä olin koskaan aikasemmin kohdannut. Jokainen kerta seurakunnassa päihittää edelleen mennen tullen ne illan vietot missä oon elämässäni ollut. Ja se on mun mielestä jotain niin siistiä, kun on oikeasti jotain mikä on rakentavaa, hauskaa ja elävää, ilman että se söis mun rahat, rikkos mua tai että tarttis hävetä jälkeenpäin! On ihanaa humaltua muusta kuin viinistä, nimittäin jostain mistä vaikutus ei lopu, eikä tuu rapuloita! Halleluja! :)

Laitan tähän vielä linkin Street-iltoihin, josta löydätte mm. minut joka viikon perjantaina 21-24.00. Ilta on siis tarkoitettu nimenomaan vapaata hengailua varten, musiikki, ilmainen tarjoilu, leffat ja hyvä seura houkuttelee itseä ainakin näin ilmojen kylmentyessä. Paikkana siis Oulun vapaaseurakunta. Oven kynnys on matala, joten kaikki mukaan, jos yhtään kiinnostaa nähä millasta voi olla kirkossa perjantai-iltana ja mikä saa nuoret ja vanhat tulemaan parhaimpana hetkenä koko viikosta palvelemaan muita :) Tää on siis todella se ns. matalan kynnyksen ilta!

http://www.facebook.com/pages/Street-illat/203336149726854